Arvostelussa Atlas Fallen

Atlas Fallen tekee pelissä liikkumisesta ja etenemisestä todella hauskaa. Hiekkadyynejä pitkin surfatessa ei voi kuin nautiskella upeasta, vaivattomasta ja sulavasta menosta. Samat ilosanomat koskevat myös perinteisempiä liikkumismuotoja. Kaksoishypyt sekä syöksyt tekevät maaston poukamissa etenemisestä yksinkertaisesti viihdyttävää. Valitettavasti onnistuneen reissaamisen ympärille ei ole kuitenkaan saatu luotua riittävästi kiinnostavaa sisältöä tai mukaansa imaisevaa juonta, jotta teos nousisi klassikoiden joukkoon. 

Atlas Fallen on niin sanottu "Soulslite", eli viholliset syntyvät uudelleen, erilliset huilauspisteet mahdollistavat tallentamisen sekä varusteiden parantamisen ja lisäterveyttä saa omasta taikapullosta. Myös taisteluissa on vaaran tuntua, vaikkakaan verenmaku ei nouse samalla tavalla suupielille.

Perinteisestä Souls-pelistä ei silti kannata puhua, sillä mukana on paljon muutakin. Maailma tuntuu enemmän toimintaseikkailulta, minkä lisäksi monet ominaisuudet eroavat FromSoftwaren klassikkopeleistä. Kokonaisuus on sopivan omanlainen roolipeli, joka hyödyntää monia avoimen maailman seikkailujen ominaispiirteitä.

Enemmän hiekkaa kuin Yyterissä

Atlas Fallenin maailma on todella hiekkaisa. Kunhan talon tavoille opettavasta tutoriaalista sekä hahmonluonnista on selvitty, päästään tarinan alkujuurille pieneen sotilasleiriin. Lyhyiden alkuhöpötysten jälkeen avautuu eteen persoonallinen ja laaja maailma, joka tarjoaa huiman määrän nähtävää. Valitettavasti tarinasta ei kuitenkaan voi sanoa samaa. Yhteiskunnan pohjasakasta nouseva sankari näkee taianomaisia unia ja löytää mystisen taikahansikkaan, jonka kykyjä avataan pitkin seikkailua. Samalla soturin sekä käpälään sijoitetun aseen välille syntyy suhde, joka vie juonta säännöllisesti eteenpäin.

Avoin maailma muodostuu neljästä isosta alueesta, joista jokaisen keskiössä on oma tukikohtansa tai asutuskeskittymänsä. Kaikkea tätä ympäröivät silmänkantamattomiin jatkuvat hiekkadyynit, joiden kahlaaminen ja tutkiminen on vaivan arvoista. Nuohottavista nurkista paljastuu kaikenlaista kiintoisaa aina keräilyesineistä aarteisiin ja pulmanratkaisuista salaisuuksiin. Myös upeat ja ajanpatinaa nähneet rauniot, luolat sekä muut maastoalueet painautuvat pitkäksi aikaa mielensopukoihin.

Vaikka maisemat ja alueet vievät mennessään, sydän lyö vieläkin lujempaa varsinaiselle liikkumiselle. Taivaltaminen on niin upeaa, etteivät viimeisten vuosien avoimen maailman teokset yllä lähellekään samaa viihdyttävyyttä. Hansikkaan kyvyillä voi tehdä ympäristölle kaikenlaisia hauskoja jippoja aina hiekkaan hautautuneiden pilarien nostamisesta lähtien. Meno muuttuu vieläkin paremmaksi dyyneillä surffatessa, sillä tällöin liikehdintä ja vauhti muistuttavat enemmän lumilautailupeliä kuin perinteistä toimintaseikkailua. Seuraavalle etapille tai tehtäväalueelle liikkuminen tuntuu palkitsevalta.

Tekijät ovat selvästi halunneet pitää liikkumisen sutjakkana. Deck13:n luomus mahdollistaa esimerkiksi poimittavien esineiden nuohoamisen ilman surffauksen keskeyttämistä. Tämä voi tuntua pieneltä asialta, mutta kaikissa teoksissa tällaista pientä luksusta ei todellakaan ole.

Vaikka surffaus ja perusniksit avautuvat käyttöön jo ensimetreillä, kykyvalikoima kasvaa matkan varrella sopivaan tahtiin. Kun kyseessä ei ole erityisen pitkä teos, saavat nämä lisäykset pidettyä otteessaan.

Juoksuhiekan päälle ei kannata rakentaa

Taistelumekaniikka on niin ikään tehty onnistuneesti. Meno on vauhdikasta, eikä iskuja tarvitse odottaa juuri silmänräpäystä kauempaa. Taisteluita piisaa runsain mitoin, mutta niiden hauskuus ja sulavuus ovat ehdottomasti onnistumisen puolella.

Käytössä on kolme erilaista hiekka-asetta, joista voi yhdistellä mieluisan kombinaation. Erityisesti tasapainoisen lekan sekä nopean ruoskan yhdistelmä sopi omaan tyyliini erinomaisesti. Aseiden käytössä tuntuu olevan miellyttävä määrä opeteltavaa, joten pelkällä näppäinten hakkaamisella ei pääse kuin hengestään. Onnistunut taistelija kerryttää mättöjen aikana iskuillaan momentumia, joka mahdollistaa erikoisiskujen käytön. Lisäksi läpi menneet lyönnit kerryttävät terveyttä kohentavaa ainetta, minkä ansiosta taistot tsemppaavat pelaajaa aggressiivisempaan tyyliin. Kun viimeisillä henkosillaan saa tuhoa aikaan ja sitä kautta terveyttä takaisin, tuntuu systeemi todella palkitsevalta.

Käytössä on myös passiivisia sekä aktiivisia kykyjä sekä muita etuuksia antavia Essence Stones -kiviä. Näiden avulla omaa hahmoaan voi personoida haluamaansa suuntaan, mikä tekee omasta soturista merkittävästikin erilaisen kuin millä pelikaveri mätkii menemään. Työkalupakkia voikin laajentaa esimerkiksi hiekkamyrskyillä, vihollisia hidastavilla nikseillä tai vaikkapa omaa kestävyyttä kohentavilla loitsuilla. Omaa hahmoluomusta kannattaa kokeilla monipuolisesti pelin aikana, sillä Essence-murkulat kehittyvät erilaisiin suuntiin.

Eri kyvyille tulee tilausta olosuhteiden muuttuessa. Vihulaisia on jos jonkin kokoisia ja oloisia, sillä yhtäällä piinanneet hiekkamadot vaihtuvatkin muualla lentäviin lintuihin, nelijalkaisiin hirviöihin tai järkälemäistä rapua muistuttaviin vastaantulijoihin. Isommilla otuksilla terveyspisteet on jaettu eri ruumiinosien mukaan samalla tavalla kuin tekijätiimin The Surge -peleissä. Tämä voi aiheuttaa ongelmia, sillä esimerkiksi hirviön jo aiemmin vahinkoa keränneeseen päähän myllyttäminen voi olla hetkittäin haastavaa, kun samaan aikaan taivasalta säntää uutta vastustajaa mukaan kahakkaan. 

Raajarikkoisuus tuo mukanaan kuitenkin runsaasti taktisia elementtejä sekä strategista mietintää. Harmillisesti systeemi ei kuitenkaan toimi aivan täydellisesti, sillä esimerkiksi päänsä menettänyt vihollinen saattaa jatkaa toimintaa – noh, paremman sanan puutteessa – päättömästi muilla raajoilla huiskien. Tämä ei välttämättä edes hidasta otusta saati tee siitä vaarattomampaa.

Iskujen välissä on hyvä huilia sopivasti ajoitetuilla torjunnoilla. Oikein ajoitettu suojaus jäädyttää vihollisen hetkeksi, kun taas pyörähdys iskun alta on ajoituksellisesti helpompaa. Vaikka kummatkin ovat hyödyllisiä ja taistelukokemusta syventäviä, on niiden käyttö erityisesti isommissa taistoissa hankalaa. Molempia on nimittäin ladattava hetken aikaa ennen seuraavaa käyttöä, mikä tuntuu kymmenen vihollisen keskellä hitusen piinaavalta.

Kokonaisuutena Atlas Fallenin taistelu on vauhdikasta, sujuvaa sekä mukavan monipuolista. Hetkittäin mähinä vaikuttaa jopa turhankin kompleksiselta. Sormilta vaaditaan kahden eri aseen välillä vekslaamisen, momentumin seuraamisen, terveyden palauttamisen, kykyjen käyttämisen sekä väistelyn keskellä sellaista akrobatiaa, että meno tuntuu hetkittäin kaoottiselta. Välillä huomasinkin jättäväni suosiolla osan kyvyistä taka-alalle, jotta menossa pysyi paremmin mukana. Tämä hieman latistaa monipuolista kykyvalikoimaa, jossa on runsaasti oivaltavia ja tyylikkäitä efektejä.

Atlas Fallenin tarina luottaa turhankin tuttuun hyvä vastaan paha -asetelmaan, jonka peruspalaset on kuultu, nähty ja koluttu lukuisia kertoja aiemminkin. Osa juonikuvioista tuntui turhankin ennalta-arvattavilta, eivätkä alueen vaihtumisen väleihin tarkoitetut tarinapiikit oikein kolahtaneet paikalleen. Vaikka taikahanskan kykyjen palautuminen, pomotaistot sekä monivaiheiset tehtävät ovat sinällään hyvää perustasoa, välillä pitkälliset dialogikohtaukset saivat kiinnostuksen lopahtamaan pahanpäiväisesti. Teos onkin parhaimmillaan edetessään ja taistelun keskellä, ei juttutuokioiden lomassa.

Tämän vuoksi Atlas Fallen tuntuu ristiriitaiselta teokselta ja hieman PS5:n julkaisuikkunaan kuuluneen Godfallin kaltaiselta. Pelillä on vahvuutensa ja sen maailma saa sen erottumaan kilpailijoista. Samalla kuitenkin puutteet tarinassa sekä hahmoissa aiheuttavat happaman maun suuhun. Kyseessä onkin hyvä vaihtoehto toiminnallista ja seikkailullista roolipeliä etsiville, mutta suosittelu on helpompaa vasta ensimmäisten tarjouskampanjoiden aikaan.

Esteettömyys

Tarjolla on erilaisia esteettömyyteen pyrkiviä ominaisuuksia, jotka keskittyvät lähinnä kieleen ja tekstityksiin. Halutessaan kameran heilunnan saa kytkettyä pois päältä. Vaikka nämä riittävät melko pitkälle, olisi esimerkiksi tekstityksen koon vaihtomahdollisuus ollut erittäin tervetullut.

Näin arvostelimme Atlas Fallenin

Pelasimme Atlas Fallenin arvostelua varten ennen pelin julkaisua PS5-konsolilla. Läpipeluussa kesti noin 12 tuntia, jonka aikana suoritimme merkittävän osan tarjolla olevista sivutehtävistä. Kokeilimme molempia grafiikkatiloja, minkä aikana huomasimme Performance-vaihtoehdon tukevan liikkumista hieman paremmin. Teknisesti teos toimi koko arvostelujakson ajan varsin hyvin, sillä isoimmissa kaupungeissa koetut hidastelut ja nykimiset vaivasivat vain pienen hetken ajan.

Teosta pelattiin Samsungin 4K-televisiolla. Äänipuolta kokeiltiin sekä soundbar-kaiuttimella että PS5-pelikuulokkeilla.