Arvostelussa Prince of Persia: The Lost Crown

Prince of Persia: The Lost Crown onnistuu siinä, missä harmillisen moni peli nykyään ei vakuuta. Kunhan ensihetkien tutoriaali on läpäisty, teos imaisee välittömästi mukaansa. Ensimmäiset tunnit tarjoavat niin nautinnollista tasoloikintaa, etenemistä ja taistelua, ettei ohjaimesta yksinkertaisesti halua päästää irti.

Tältä osin uutuusteosta voi pitää paluuna Prince of Persia -sarjan juurille. The Lost Crown luottaa vuonna 1989 julkaistun klassikon tavoin kaksiulotteiseen maailmaan, joka lainailee sujuvasti metroidvanioiden parhaita puolia. Lopputuloksessa on paljon samaa kuin tuoreehkoissa teoksissa Dead Cells ja Metroid Dread, mutta The Last Crown ei silti huku massaan. Erityisesti vauhdikkuus tekee eron kilpakumppaneihin.

Pelin pääsankari Sargon muistuttaa liikkumiseltaan jonkinlaista akrobaatin ja tanssijan sekamelskaa. Taisteluissa on räjähtävää vauhtia, kun pelaajan ohjastama hahmo loikkii ja syöksyy päätä pahkaan vihulaisten kimppuun. Kyseessä ei ole pelkästään mätkintää, vaan voitokkaat kohtaamiset vaativat monesti ympäristön hyödyntämistä. Seinillä loikkimiset sekä yläilmoista hyökkäämiset tekevät eron elämän ja kuoleman välille.

Siinä missä liikehdintä on lähes virheetöntä priimaa, taistelut itsessään eivät yllä aivan samalle tasolle. Muutamissa kohtauksissa joutuu mätkimään vihulaista sielun kyllyydestä, jolloin alkaa nopeasti kaivata vauhdikkaan tutkimisen tuomaa seikkailullisuutta.

Vaikka The Lost Crown lainaa Prince of Persia -sarjan perinteitä, on pakko arvostaa sitä rohkeutta, jolla tekijät ovat lähteneet luomaan modernisoitua sekä tuoreelta tuntuvaa kokonaisuutta. Kyseessä ei ole viimeaikojen isoimpia ja kalleimpia tuotoksia, vaan kaikesta huokuu tekijöiden halu puskea klassikon rajoja uusiin suuntiin. Kadonnutta kruunua metsästävä pelaaja intoutuu vääjäämättä riippumatta siitä, onko aiemmat osat koluttuna vaiko ei.

Pikku prinssi

Prince of Persia: The Lost Crownista on vaikea puhua ilman liikkumisen ylistämistä. Sargon on taipuisa ja vetreä prinssi, jonka kykyvalikoimassa piisaa runsain mitoin erilaisia kykyjä. Kikkakirja kattaa jo ensimetreillä hyppimisen, juoksemisen, koukkujen varassa toimivien köysien käyttämisen sekä pylväitä pitkin laskeutumisen kaltaisia jippoja. Pelien parissa varttuneet naavaparrat saavat väkisin muistikuvia Super Nintendon Aladdin-klassikosta.

Lisäkykyjä tietenkin aukeaa pelin varrella, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta metroidvania. Siinä missä monet genreen luottavat teokset tuntuvat rajoittavan pelaajaa kohtuuttomasti, The Lost Crown ei onneksi tähän sorru. Maailma on pullollaan nähtävää, ja jouskarin sekä ilmasyöksyn kaltaiset lisäkyvyt vain avaavat uusia portteja. Ne tuntuvat tuovan kokemukseen lisäkerroksia, eivät niinkään paikkaavaan puuttuvia palasia.

Taistelukohtauksissa piisaa niin ikään erilaisia liikkeitä ja kikkoja. Konnia voi työntää kuiluihin tai paiskoa ilmaan tilanteissa, joissa kolmesta tai myöhemmin neljästä iskusta koostuva peruslyöntisarja ei tunnu riittävältä. Kaikkinensa miekkaheiluttelut ovat enemmän vauhdikasta akrobatiaa kuin hidastempoista lyömishippaa.

Valitettavasti mätkintä olisi kaivannut tekijöiltä lisäpohdintaa. Viholliset kestävät kurmuuttamista turhankin kanssa. Pomotaisteluissa tämä ei ole ongelma, sillä ne ovat aiheesta eeppisiä vääntöjä. Sen sijaan rivikonnien soisi kellastuvan selvästi vähemmästä.

Taistelut onnistuvat onneksi säilyttämään sopivan väkivaltaisuuden ja jännittävyyden. Vihollisten iskut tekevät todella kipeää, eikä niiden väistäminen onnistu tuosta vain. Torjunnan aikaikkuna on sen verran niukka, että etenkin harvakseltaan pelaajat ottavat alussa turpaan tämän tästä.

Mättämiseen saa pientä lisähelpotusta matkan varrella, mutta mikäli taistot eivät ole välttämättömiä, saattaa niiden väistäminen tuntua houkuttelevammalta.

Viimeinen sivallus

Vuonna 2003 julkaistu Prince of Persia: Sands of Time oli sarjalle mullistava. Sen jälkeen on ollut mahdotonta nähdä pelisarjan osaa, joka ei sisällyttäisi ajankululla leikittelyä. Sargonin seikkailu ei tarjoa käsikirjoituksellisesti suuria yllätyksiä, mutta juonilanka kerrotaan onnistuneesti. Lisäksi erilaiset sivutehtävät palkitsevat sivukujille eksyvää.

Teos mahdollistaa maltillisen pelityylin muokkaamisen erilaisin parannuskeinoin. Amulettisysteemi avaa käyttöön lisää ominaisuuksia. Mitä väkevämpi kyky on, sitä enemmän se vie rajallisia taitopaikkoja. Erityisesti torjunnoista ajan hidastuksella palkinnut amuletti vei mukanaan. Kun osuman välttäminen oli itsessään perin hankalaa, tuntui työkalu tekevän sen käyttämisestä entistä palkitsevampaa.

Vaikka tarina sekä toiminta ovat varsin onnistuneita, parhaimmillaan Prince of Persia: The Lost Crown on tasoloikinnan sekä vaarojen väistelemisen hetkellä. Tappavat yllätykset sekä ajoitusta vaativat ansat imaisevat mukaansa huikaisevalla tavalla. Vauhdin hurma kantautuu kotisohvalle asti eikä roimat 15 tuntia kestävästä seikkailusta tahdo päästää irti. Kyseessä on paitsi loistava lisä Prince of Persia -klassikkosarjaan mutta myös yksi viime aikojen parhaista metroidvanioista.

Jos Persian prinssillä on tällaisia ässiä hihassa, miksi hänen paluuta on jouduttu odottamaan näin kauan?